Tämä paperilapulle kirjoitettu viisaus huutokaupattiin  Jerusalemissa 1,3 miljoonalla eurolla.

Nyt sen saa ilmaiseksi!

 

”Rauhallinen ja nöyrä elämä tuo enemmän onnellisuutta

kuin menestyksen tavoittelu ja siitä koituva jatkuva levottomuus ”

Albert Einstein

Kiitos menneestä vuodesta.

Joulun iloa  ja kaikkea hyvää uutteen vuoteen!

Palaan takaisin töihin 8.1.2018


Kato mua – näe mut

Kaikilla ei ole onnellista lapsuutta. Ja harvassa ovat ne terapiaprosessit, joissa ei jossain vaiheessa palata lapsuuteen ja sen herättämiin usein vahvoihin tunteisiin.  Arvostetuksi ja rakastetuksi tulemisen kokemukset syntyvät lapsuudessa. Ne syntyvät kun lapsi kokee tulleensa nähdyksi ja kuulluksi.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja varhaislapsuuden psykiatrian dosentti Marjukka Pajulon kolumni (HS vieraskynä, 18.11.2107) kolahti.

”Älypuhelin menee liian usein lapsen edelle”.

”Vanhemman digiriippuvuus on uusi lapsen laiminlyönnin muoto”.

”Neuvoloissa on huomattu, että imettäessään monet äidit katsovat koko ajan älypuhelinta. Imetys on vuorovaikutustilanne, jonka pitäisi ainutlaatuisella tavalla tukea varhaista tunnesidettä ja edistää lapsen kehitystä. Mutta entä kun vauva ei saa katsekontaktia äitiin?”

Vauvoista ja lapsista päivitetään lukemattomia söpöjä kuvia Instagramiin ja Facebookiin, mutta vastaako kuvien määrä todella lapsen kanssa vietettyyn aikaan ja läsnäoloon, vai jääkö vanhemmalta saatu huomio vaan tähän kuvaushetkeen.

Lapsi kasvaa vanhempiensa katseessa, mutta onko tuo katse lapsessa – vai kännykässä.

Varhaislapsuus on ihmisen kasvun tärkeintä aikaa, sitä ei voi kelata taaksepäin. Syntymän jälkeen vauvan aivot hyrräävät vauhdilla, hermosolujen välille syntyy uusia yhteyksiä kiihtyvällä tahdilla ja niiden syntyä on hyvä ruokkia. Jokainen katse, kosketus, ääni ja sana stimuloi. Vauvat katsovat, kuuntelevat, tuntevat, osoittelevat, ojentelevat esineitä ennekuin alkavat kunnolla puhua. Se on kommunikaatiota, jonka tulee olla vastavuoroista. Kun vauva hihkuu ja osoittaa sormella koiraa, niin vanhempi noteeraa ja nimeää” se on koira, se sanoo hauhau”.  Kun vauvan alahuuli alkaa väpättää, niin vanhempi paijaa ja juttelee rauhoittavasti. Näin syntyvät kokemukset turvasta, kiintymyksestä ja rakkaudesta. Siitä kehittyy vähitellen käsitys itsestä, toisista ja ympäröivästä maailmasta.

”Jokaisella lapsella on oikeus vanhempaan, joka on kiinnostunut lapsen kokemuksista, hänelle tärkeistä ihmisistä ja pienistä arjen tapahtumista. Lapsella on oikeus kanssakäymiseen, joka ei nojaa teknologiaan tai katkeile, kun vanhempi äkkiä reagoikin puhelimeen tuleviin viesteihin.”

”Tulisi kehittää digitaalisia sovelluksia, jotka lisäävät vanhemman uteliaisuutta oman lapsen persoonaan ja kuulumisiin.”

Tulisiko? Vai olisiko helpompi rajoittaa kännykän käyttöä ja kysyä, että mikä on nyt tärkeää.


Olen lomalla heinäkuun ja takaisin Sofianovassa 1.8.2017 alkaen.

Nautinnollista, rentouttavaa ja aurinkoista lomaa.

Kesälomalla ei pitäisi tehdä mitään, vaan voisi… jos huvittaisi.

Ainoastaan hauskaa kannattaa pitää!!!!


Kevätsiivousta

Marie Kondo on hullaannuttanut miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa ja joutavat tavarat ympäri kotia ovat saaneet kyytiä ja kotiin on tullut avaruuden ja raikkauden tuntua. Meillä on taipumus säilyttää kaikenlaisia tavaroita – perittyjä, ostettuja, lahjaksi saatuja, joita ei vaan raaskii heittää pois, vaikkei niitä enää tarvitsisi. Sullotaan ne yläkomeroon piiloon.

”Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmästykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä” sanoo Marie Kondo.

Leikin ajatuksella, kuinka kätevää olisi jos ihmiset raivaisivat myös omaa pääkoppaansa samalla tavalla ja heittäisivät jo tehtävänsä tehneet vanhat ajatuspinttymänsä pois kysyen” tuottaako tämä minulle iloa”? Kaikki me kannamme mukanamme perittyjä, lahjaksi saatuja ja opittuja ajatuksia itsestämme ja maailmasta, jotka eivät enää välttämättä pidä paikkaansa ja rajoittavat ennemmin kuin rikastavat elämäämme.  Voisiko niitä siivota ja raivata tilaa uusille ajatuksille?

Jos on taipumusta ajatella itsestään usein esim. ”Mitähän muutkin minusta ajattelevat”; Pelkään, että paljastun ja kaikki näkevät millainen onneton urpo oikeasti olen”! Tuottaako tuo ajatus iloa, tuleeko siitä hyvä mieli?  No EI!

Ovatko seuraavat päähänpinttymät tuttuja?

”Minusta ei ole mihinkään.”

”Aina minä epäonnistun.”

”Inhoan peilikuvaani ja kaikkea itsessäni.”

”Häpeän aina itseäni.”

”Kaikilla muilla on asiat paremmin kuin minulla.”

Tätä listaa voi jokainen halutessaan jatkaa ja samalla miettiä tuon ajatuksen ”todellista tarkoitusta elämässäni” ja kysyä tuoko se minulle iloa. Ja jos vastaus on ei, voisinko vain kiittää tuota tuttua ajatusta tehdystä työstä, päästää se menemään, ja saada lisää selkeyttä ja valoa päähäni. Ja nähdä näin paremmin ne edelleen iloa ja mielihyvää tuovat ajatukseni.

Auringon paistetta ja raivaamisen iloa kaikille!



Voi marraskuu, sinä synkkä ja valoton kuukausi

Marraskuu on pitkä ja pimeä kuukausi, jolloin voisin vetää peiton korviin ja leikkiä kuollutta joulukuuhun asti.  Suomen murteissa sana marras tarkoittaa kuollutta, kuolevaa tai kalman kalpeaa. Toden totta.  Luonto kuolee ja jäätyy. On synkkää ja pimeää. Kuollessaan ihminenkin on kalmankalpea.

Monelle ihmiselle kuolema, varsinkin oma kuolema on pelottava ja ahdistava asia, jonka mieluiten työntää kauas pois ja josta ei halua kuulla puhuttavankaan.  Se muistuttaa meitä siitä, että elämä ei olekaan ikuista vaan rajallista.  Se osuu meidän jokaisen kohdalle – kaiken kukkuraksi joskus ihan yllättäen. Eikä se ole hallinnassamme, vaikka miten sitä haluaisimme.  Mutta onko mitään järkeä ryhtyä tutustumaan ajatukseen omasta kuolemasta?  Stanfordin yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Irvin D. Yalom sanoo, että kuoleman ajatus pelastaa meidät. Se auttaa elämään aidommin.

 Onko tässä ehkä syy miksi pienessä Bhutanin kuningaskunnassa korkealla Himalajan vuoristossa elää maailman onnellisin kansa?  Heidän kultuuriinsa kuuluu kuoleman meditointi viisi kertaa vuorokaudessa. Siellä kuolema on vielä luonnollinen osa elämän kiertokulkua ja ihmisen on hyvä valmistautua hyvään kuolemaan.  Kuoleman ajatteleminen tekee elämästä täydemmän, lisää onnellisuutta ja ilman kuoleman pelkoa se myös vähentää stressiä.

Sain nuorena tyttönä todellista lähikontaktia kuolemaan.  Työskentelin Sveitsissä, nunnien ylläpitämässä vanhainkodissa sairaala-apulaisena puolen vuoden ajan.  Ensimmäisen ”mummoni” kuollessa pyysi nunna minut mukaansa kellariin, jonne kuolleet vietiin. Siellä pesimme ja puimme heidät. Eikä siinä ollut mitään kammottavaa – päinvastoin.  Muistan miten hyvältä tuntui kammata mummojen hiukset ja laittaa kädet nätisti rinnan päälle ja siihen sitten kukka ja toivottaa hyvää matkaa. Kaikki tämä tapahtui täysin luonnollisesti vainajaa kunnioittaen ja lämminhenkisesti.  Muistan ajatelleeni, että näin toivon itseänikin kohdeltavan kuolleena. Tukka hyvin kaikki hyvin.

Antaako kuolemisen ajattelu perspektiiviä elämään, saako se elämän tärkeimmät asiat kirkastumaan ja priorisoimaan asioita.  Lopettaisinko ikuisen ”sitku” ajattelun? Jättäisinkö turhat murheet?  Ehkä ihmiset tai asiat eivät enää olisi niin itsestään selviä. Voisi olla kiitollinen siitä mitä on ja pelätä vähemmän sitä mistä ei tiedä ja antaa mieluummin ilolle tilaa. Kannattaa kokeilla!

Ajattele kuolemaa ja elä hyvin marraskuussakin!


Koskettaako kosketus

Vauva rauhoittuu äidin hellästä kosketuksesta.  Pienen lapsen kipu ja pahamieli katoaa kun äiti tai isä silittää.

Painajaisten jälkeen lapsi  rauhoittuu ja nukahtaa nopeammin kun äiti tai isä tulee paijaamaan sängyn viereen.

Neulakammoinen jännittää vähemmän kun hänellä on joku, jota pitää kiinni kädestä. Lemmikin silittely tuo lohtua surkeaan oloon.

Kosketus helpottaa jännittyneen ja ahdistuneen oloa. Aina ei tarvita sanoja, kosketus riittää.

”Kosketuksen teho nojaa erityisesti oksitosiini-hormooniin, jota tirsuu niin kosketuksen kohteen kuin koskettajankin aivoissa. Se rauhoittaa elimistön hälytysjärjestelmiä. Stressihormonit vähenevät ja kivunsieto kasvaa. Luottamuksen tunne lisääntyy ja olo paranee”

Kosketuksen tarve ei vähene koskaan, se on ihmiselle elintärkeää ”vauvasta vaariin” .

Koskettaminen parantaa, rauhoittaa ja on terveellistä. Oikealla hetkellä tehtynä se voi olla jopa hengenpelastava.

Psykiatri  Matti O. Huttusen kirjassa ”Psykiatrin palaset” on osuva kuvaus kosketuksen voimasta.

”Joitakin vuosia sitten maailmankuulu psykoanalyytikko Daniel Stern kertoi psykiatrikongressissa kosketuksen hoidollisesta merkityksestä. Hänen kuvaamansa nainen oli vuosia käynyt terapiassa, Sternin työnohjauksessa olevalla analyytikolla, joka oli terapeuttina perinteisen etäinen. Ainoa kosketus analyytikon ja potilaan välillä oli muodollinen kädenpuristus tuntien alussa ja lopussa. Terapiansa jo päätyttyä tämä nainen kertoi Sternille oman kokemuksensa mukaan ratkaisevasta käännekohdasta terapiassa. Tuo tärkeä nyt-hetki tapahtui analyytikon kätellessä potilastaan kipeitä tunteita täynnä olleen istunnon päätyttyä. Analyytikon kättely ei tuossa hetkessä ollut tavanomaisen muodollinen, sillä tuolloin hän oli painanut lohduttavasti toisen kätensä potilaan käden päälle. Tuo hetki oli potilaalle itselleen mieleen jäävin kohta ja ratkaiseva käännekohta koko vuosia kestäneessä tiiviissä psykoterapiassa. Sinä hetkenä nainen koki, että analyytikon muodollisen käytöksen taustalla oli aito ja tunteva ihminen”

Hesarissa oli artikkeli 18.4 ” Tunto liimaa ihmiset yhteen” koskettamisesta ja sen merkityksestä ihmiselle. Voit lukea sen linkistä: http://www.hs.fi/tiede/a1460693140136



Valoa vuoden lyhyimpään päivään ja joulukuun ilosanoma!

Kuntoutuspsykoterapian korvaus aikuisille nousee! Kelan kuntoutuspsykoterapian yksilökorvaus on 57,60 e/kerta 1.1.2016 alkaen. Tämä koskee sekä aikuisia (26-67 v.) että nuoria (16-25 v.). Muutos ei edellytä psykoterapia-asiakkailta mitään toimenpiteitä. Edesmenneen 102 vuotiaan legendaarisen sotaveteraani Hannes Hynösen sanoin: ”Ei ilo tule itsestään, sitä pitää osata hieman kehrätä. Ilon lanka on myös aina omista käsistä kiinni”.

Jouluiloa!


”Kumipallona luokses pompin ain …” Resilientti – mikä se on?

On isoja eroja ihmisten välillä siinä, miten he kohtaavat vastoinkäymisiä ja rankkoja, jopa traumaattisia tilanteita. Se, että toiset ”sortuvat elon tiellä ” ja toiset taas nousevat ja jatkavat eteenpäin, jopa entistä vahvempina.  He ovat ”resilienttejä”, näitä toiveikkaita, rohkeita optimisteja, jotka ovat saaneet ominaisuutensa osittain geeni perimänä, osittain ympäristön ja opittujen taitojen ansiosta. He kestävät ja selviävät toisia paremmin vastoinkäymisistä ja stressistä. He ovat joustavia ja pystyvät säätelemään tunteitaan. He ovat niitä jotka paineen alla venyvät ja joustavat, vaan eivät katkea. Mutta ei hätää. Resilienssiään jokainen voi kehittää, kuten vaikkapa hauistaan. On päätettävä kannattaako jäädä vastoinkäymisiä kohdatessaan jumittamaan murheen alhoon vai ”karistaa” huolet harteilta ja jatkaa eteenpäin, mahdollisesti yhtä kokemusta rikkaampana. Tärkeätä on tutustua omiin ajattelu- ja toimintatapoihin, kohdata omat pelot ja pyrkiä ratkomaan ongelmat, mieluummin kun vältellä niitä. Menneistä epäonnistumisista kannattaa ottaa opiksi, muuta merkitystä niille ei yleensä kannata antaa. Hyvä on myös muistaa, että tämänkin oppiminen edellyttää harjoittelua – ja toistoja! Resilientti ihminen kykenee ylläpitämään optimistista ja kuitenkin realistista elämänasennetta. Hän löytää tuskallisia tapahtumista myös uusia merkityksiä – mitä olisin ilman tätä kokemusta? Hän osaa ottaa vastaan tukea ja myös antaa sitä muille. Toki resilienssin eri puolien kehittymiseen vaikuttavat lapsuuden kokemukset. Että lapsen elämässä on ollut vähintäänkin yksi turvallinen, välittävä ja kannustava aikuinen, jonka puoleen on voinut kääntyä, ja joka on opettanut pienestä pitäen ratkomaan pulmia, säätelemään tunteita ja edellyttänyt myös vastuuta ja itsenäisyyttä.  Tämä on omiaan vahvistamaan ihmisen käsitystä itsestä kykenevänä ja osaavana ihmisenä, joka pystyy vaikuttamaan asioihin ja uskaltaa tarvittaessa myös turvautua muihin. Resilienssistä voit myös lukea Helsingin Sanomista 18.11.2015 (Sivu  C 11, Joustaa vaan ei katkea). Halutessasi tosi kovan paketin lue: Steven M. Southwick & Dennis S.Charney: Resilience, the Science of Mastering Life’s Greatest Challenges, Cambridge University Press, 2012. ”Ihminen ei viime kädessä ole kohtaamiensa olosuhteiden uhri. Tietäen tai tahattomasti hän päättää kohtaako olosuhteet rohkeasti vai antaako niille myöten.” Viktor E. Frankl


Ajatuksia perjantaina 13.11.2015

Monissa maissa vietettiin perjantaina 13.11.2015 ”World kindness day´tä. Yhteensattumaa tai ei, Ranskan karmeat terrori-iskut ajoittuivat samaan päivään. Moni kokee turvallisuudentunteensa perustan horjuvan, kun järkyttävä tapahtumaketju sattuu näin lähellä, ainakin henkisesti. Se pelottaa. Pelko on normaali reaktio. Näin tapahtuu myös silloin, kun joku yllättäen sairastuu vakavasti, kuolee tai kohtaa onnettomuuden. Pelottaa, mutta millaisen vallan annan pelolle? Alanko murehtia ja nähdä kauhukuvia ympärilläni?  Entäpä jos itselleni tapahtuu tällaista, tai läheisilleni? Mieleen tulee helposti kysymys, uskallanko enää lähteä mihinkään vai annanko pelolle periksi. Pelko on huono seuralainen ja ”vankiloista pahin”, jos sen päästää voitolle. Tällöin pelko lamaannuttaa ja vääristää havainnot ja ajatukset. Se saa ihmisen tekemään elämänpiiriään kaventavia valintoja, välttämään asioita. Pelon kanssa pärjää paremmin, kun siihen tutustuu; mitä pelkään ja mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Mihin voin itse vaikuttaa ja miten voin rauhoittaa itseäni? Pelkoa vastaan ei ehkä kannata taistella, mutta sitä voi pitää aisoissa. Kuten ranskalaiset nyt tekevät, pelosta ja järkytyksestä huolimatta he lähtevät ulos, hakeutuvat toistensa seuraan, pyrkivät toiminaan niin kuin ennenkin.  ”Joie de vivre” eli elämän ilo voittaa! Näitä Ranskan uutisia lukiessani huomaan ajattelevani, että se muistuttaa minua siitä mikä on elämässä oikeasti tärkeää. Ettei mikään ole itsestään selvää, minulla on nyt tämä hetki, muusta ei ole taetta. On tärkeätä tehdä kustakin hetkestä ja koko elämästä itsensä näköisen, itselle parhaan mahdollisen ja arvostaen elämää itsessään ja läheisiään. Voin pienillä ystävällisillä teoilla, sanoilla helpottaa toisten elämää ja samalla saada itselleni paremman mielen. Nyt jos koskaan ihmiset tarvitsevat ystävällisyyttä!  Joulu – valon juhla on tulossa, juhlaa järjestäessään ja lahjoja hankkiessaan voi samalla miettiä sitä, miten tekisi joka päivä jotain ystävällistä jollekin toiselle ja tuoda samalla lisää valoa maailmaan. Ystävällisyys tarttuu! Elämänilo tarttuu! ”Jos luottaa kaikkiin tulee silloin tällöin ryöstetyksi, mutta jos ei luota kehenkään, elää koko elämänsä varkaiden piirittämänä” Tuntematon


MASENTAAKO?

1 000 000 suomalaista syö mieleen vaikuttavia lääkkeitä. 2800 nuorta siirtyy vuosittain eläkkeelle mielenterveyssyistä, vakavan masennuksen sairastaa joka neljäs tai viides – siis yli miljoona suomalaista sairastuu elämänsä aikana vakavaan masennukseen. Mm. nämä tiedot kertoo psykologi Aku Kopakkala kirjassaan Masennus – suuri serotoniinihuijaus (Basam books. 2015).

Masentavia lukuja. Mistä ne kertovat?

Missä vaiheessa paha olo, suru tai ahdistus alkaa olla sairaus?  Kauanko niitä pitää kestää? Vai kuuluvatko ne normaaliin elämään ja ovat terveitä reaktioita elämän tapahtumiin. Kukapa ei väsähtäisi kun elämä potkii päähän, kuka ei surisi, kun läheinen kuolee. Onko pahasta olosta syytä heti päästä eroon, ja onko näitä terveitä reaktioita syytä lääkitä, saada ”quick fix”. Entä mitä ihminen itse voi tehdä ennen kuin tilanne pitkittyy ja äityy ihan kurjaksi? Liikunnan ja terveiden elämäntapojen hyvää tekevistä vaikutuksista on tietoa rillinrallin. Mikä vaikutus olisi päivittäisillä pikku lenkeillä niin mieleen kuin fyysiseen kuntoon? Lähtisinkö metsään samoilemaan, kuten Sipoossa tehdään ihan ohjatusti (HS, 2.11.2015)? Kiinnittäisinkö enemmän huomiota elämäntapoihini, nukkumiseeni ja ruokatottumuksiini? Tapaisinko ystäviäni ja voisinko pitää ”kiitollisuuspäiväkirjaa” niistä elämän hyvistä asioista, joita kuitenkin tapahtuu? Kannattaisiko hakeutua muutamaksi kerraksi psykoterapeutin juttusille? Tehdä näitä kaikkia yhtaikaa? Omilla pienen pienillä muutoksilla ja valinnoilla voi olla mittaamaton vaikutus omaan hyvinvointiin ja olotilan kohenemiseen. Niistä voin itse päättää ja ottaa vastuun. Aku Kopakkalan kirja ”Masennus – suuri serotoniinihuijaus” on ajatuksia herättävää lukemista kaikille aiheesta kiinnostuneille. Mitä masennus on – ”kemiallinen epätasapaino” vai vaikeiden elämänvaiheiden ja -kokemusten tulos?  Kummasta on kysymys? Ja mitkä ovat toimivia hoitovaihtoehtoja, lääkkeet vai itsehoito ja mahdollisesti psykoterapia? Onko lääkkeiden käyttö aina perusteltua vai onko niistä enemmän haittaa kuin hyötyä, jos kysymyksessä on normaaliin elämään kuuluva vastoinkäyminen ja alakulo? Voiko masennuksesta parantua spontaanisti ilman apua? Mm. tällaisia teemoja Kopakkala käsittelee kirjassaan laajasti ja ymmärrettävästi, ja jään vain miettimään miten toteutuu neuvo: ”Hyvissä hoitotavoissa tieto, päätäntävalta ja vastuu on mahdollisimman paljon masentuneella itsellään”?


KUMMAN KAA?

Kohteletko itseäsi tylysti vai ystävällisesti, entä miten puhut itsellesi, motkottaen vai kannustaen. Kumman kaa viettäisit mieluiten joka sekunnin elämästäsi? Sen kaa, joka jatkuvasti huomauttelee kaikesta, näkee joka virheen, haukkuu ja arvostelee, muistuttaa menneistä mokista ja ennustaa niitä tulevaksi – kohtelee sinua kuin roskaa. Vai sen kaa, joka on ystävällinen, arvostaa ja kannustaa, lohduttaa ja rohkaisee eteenpäin mokista huolimatta – kohtelee sinua kuin maailman ihaninta ihmistä. Ole itsellesi ystävällinen, se ei maksa mitään, mutta antaa paljon. Aloita tänään.  Aloita itsestäsi. Joka päivä. Ja huomaa ero.


SYNKKÄ YKSINPUHELU

Sheryl Strayed: “Wild. From lost to found on the Pacific Crest Trail” (suom. Villi vaellus)

Tositarina nuoren naisen hypystä tuntemattomaan.  Kuuden viikon vaelluksesta ja selviytymisestä, ja lopulta eheytymisestä yksinään villissä luonnossa seuranaan järjettömän painava taakka, rinkka, kipeytyneet raajat, irronneet varpaankynnet ja omat ahdistavat ajatuksensa ja tunteensa. Joskus niiden ’sietäminen’ hiljaisuudessa voi olla paras lääke. ”En valinnut uutta nimeäni siksi, että se kuvailisi elämäntilanteeni kielteisiä puolia. Valitsin sen, koska kaikkein synkimpinäkin päivinä – juuri niinä päivinä, kun hain nimeäni – oivalsin synkkyyteen kätkeytyvän voiman. Tajusin, että tosiaankin olin eksynyt ja eksyksissä ja että kaikkien niiden villien ja hallitsemattomien tilanteiden vuoksi, joihin eksymiseni oli minut johtanut, tiesin monenlaista, mitä en ollut voinut aiemmin tietää.”